Mika Maijala – kitara
Mika kuuli ihmeellisen maailman äänet ensimmäistä kertaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa marraskuun 20. päivänä. Koti, johon vanhemmat pojan toivat, sijaitsi Tampereen keskustassa, ja perheeseen kuuluivat myös isosisko ja -veli. Useita vuosia myöhemmin Mika sai vielä pikkusiskonkin.
Lapsuusvuodet kuluivat kuitenkin Ylöjärvellä, johon perhe pian muutti. Kouluun menoa Mika harjoitteli jo viikkoja ennen koulun alkua, pyöräilemällä reppu selässä kouluun ja takaisin. Innokkuus valitettavasti karisi koulun oikeasti alettua.
Oppilaana hän oli taattua keskitasoa. Moision yläasteella hän kuului mieluummin kovis-, kuin hikkeporukkaan. Kuitenkin lähinnä ajatuksellisesti, joten koulu sujui tasaiseen tahtiin, ja kohta olikin jo aika miettiä, mitä sitten?
Töitä ja velvollisuuksia
Ammattikoulun Mika aloitti Tampereella ja aiheena oli kuvanvalmistus. Jotenkin vain sukset olivat suuntautuneet samalle ladulle kuin isoveljellä muutamia vuosia aiemmin.
Valmistuttuaan Mika pääsi Aamulehteen töihin, ja sieltä hänet aikanaan kutsui Suomen armeija suorittamaan velvollisuuksiaan maata kohtaan.
Aamulehden tarjoama anti ei kuitenkaan jaksanut kauaa kiinnostaa enää armeijan jälkeen, joten Mika haki Helsingistä kahtakin opiskelupaikkaa. Toiseksi jäi Yleisradion kuvaajakoulutus, kun Teknillinen oppilaitos vetäisi pitemmän korren. Sieltä Mika valmistui kirjapainoteknikoksi.
Musiikin pariin Mika ajautui alle kymmenvuotiaana useammankin sukulaisen soitellessa. Useimmat heistä tosin venyttelivät kurttua, mutta Mika kiinnostui rummuista. Asiat alkoivat rullata, kun enon yhtye harjoitteli Maijaloiden autotallissa; Mika pääsi salaa kokeilemaan rumpuja – jotka muuten kuuluivat The A. Aallolle – ja sitten olikin turha enää toppuutella. Ja olihan Jouko-veljelläkin kitara.
Alkuun Mika harjoitteli kuitenkin pöntöistä ja purnukoista rakennetuilla rummuilla, kunnes naapurin mamma sai vanhempien pään käännetyksi, ja Mika sai kuin saikin oikeat rummut.
Ensimmäinen keikka nuorella herralla oli Mutalan seurantalolla hänen ollessaan kymmenen, ja yhtyettä joka soitti rautalankaa, mainostettiin seuraavasti: Suomen nuorin ja suosituin kitarayhtye Wah wah. Keikka jäi ainoaksi tällä nimellä.
Seuraava porukka kantoi nimeä Katastrofiryhmä ja siinä soitti Mikan lisäksi isommat sisarukset, Jouko ja Päivi, sekä naapurin Pauli. Lajina oli ns. melodinen suomirokki. Tällä jengillä mentiin joitakin vuosia ja muitakin kokoonpanoja oli, jotka soittivat lähinnä tanssimusiikkia.
Aaltoja päin
Oma studio oli alkanut syntyä Maijalan kellariin, ja myös Mika oli siirtynyt kitaran vaikutuspiiriin, elettiin 80-luvun loppupuolta. Rummut saivat väistyä, ja melodisempi kitara vei miehen. Osaltaan siirtoa edisti jalkapallossa sattunut tapaturma, jossa sekä nilkka että ranne murtuivat, ja palikoitten heiluttelu aiheutti muutakin kuin päänvaivaa.
Aalto alkoi muotoutua, kun Mika, Jouko, poikien serkku Jukka Tuominen ja naapurin Arto "Tuhatvarviarvi" Niemi, huomasivat, ettei kukaan oikein pärjännyt laulupuolella, ja olikin syytä etsiä solisti. Vesa löytyi Maijalan studiolla vierailleesta bändistä, ja pian Artokin vaihtui Mikkoon.
Mika ehdotti yhtyeen nimeksi Rytmiorkesteria, mutta yhden kaverin mielestä se kuulosti tyhjältä - eteen pitäisi saada jotain – ja lopunhan kaikki tietävätkin; syntyi A. Aallon Rytmiorkesteri.
Tampereelle takaisin
Mika on sittemmin palannut alkuperäisille juurilleen Tampereelle ja kerrostaloon. Tekun jälkeen Mika opetti ammattikoulussa ja keikkojen ohella pätevöityi tehtäväänsä opettajana. Oppilaat joutuvat kuitenkin vain haaveilemaan kitaristista opettajanaan, sillä oma studio ja ohjelmatoimisto työllistävät enemmänkin kuin tarpeeksi.
Ruoanlaitto ei ole saanut hänestä otetta ja muut saavat näin ollen valmistaa hänen lempiruokiaan, kuten lohikeittoa ja pippuripihviä. Eikä lemmikkiäkään ole ollut sen jälkeen, kun Sesusta aika jätti – snautseri lapsuudenkodista. Allergia vaivasi silloin, mutta kukaties koira vielä Mikankin seurassa tullaan näkemään.
Talviaikaan harrastuksena on laskettelu, joka juontaa juurensa lapsuudesta saakka, kun kodin vieressä oli "legendaarinen" Horhan laskettelurinne. Kesäisin mieluista tekemistä on kalastus, jos vain on aikaa. Mika rentoutuu kiireiden keskellä mieluiten pienillä metsäjärvillä ja haaveilee vielä joskus ehtivänsä korjailla putkiradioita, ajaa Yamaha Viragollaan ja lukea kirjoja.
Musiikkia Mika kuuntelee harvoin, mutta mainitsee muutamia nimiä kysyttäessä; Stevie Ray Vaughan, Queen, Beatles ja suomalaisista J. Karjalainen ja Olavi Virta. Biisi joka ensimmäisenä läikähtää mielessä on Vaughanin Skuttle Buttin.
Pisara vain
Salaisuuden Mika kertoo nyt, kun tapahtuneesta on jo aikaa yli kymmenen vuotta. Aaltojen sinkku Pisara vain/Kuulen oli tuore ja se olisi tarvinnut saada soimaan mahdollisimman paljon radiossa. Mika sukulaisineen lähettikin lukuisia postikortteja Tamperelaiseen radioon toiveena kyseinen sinkku ja allekirjoituksena kuka milloinkin. Kävi niin, että erään viikon eniten toivottu kappale oli Pisara vain, eikä jotain Epuilta, kuten olisi voinut kuvitella!
Kiire
Vaikkakin Mika pitää vauhdin huumasta ja näkisi itsensä mielellään vaikka formulan ratissa, ei hän kuitenkaan pidä maailmassa vallitsevasta elämisen tyylistä. Huolestuttava asia Mikan mielestä on tämän ajan hektisyys. Kaikilla ja kaikella on kiire. Kiireellisten ihmisten kiire luo kiireen myös muille. Mihin on kiire ja mitä kaikki odottavat sanoessaan: sitten kun…?
Minni