Minulle musiikki on ollut jonkinlainen joka mutkan takaa tuleva takiainen, josta en ole päässyt eroon. Olen aika ajoin tosissani yrittänyt, mutta jotenkin olen aina sotkeutunut mukaan. En tee musiikkia siksi, että kokisin maailman menettävän jotakin erinomaisen merkittävää, vaikka en alalla olisikaan. Olen laulajana siksi, että puhtaan itsekkäästi pidän laulamisesta. Se on mielestäni itseilmaisun muodoista paras, ja jokaisen ihmisen tulisi sitä harrastaa.

Synnyin 26.5. Nokian sairaalassa, ja vietin lapsuuteni Tottijärvellä kuusilapsisen perheen nuorimpana. Soittohommiin sykäyksen sain naapurin Esalta, joka soitteli kitaralla Hurriganesia ja Eppu Normaalin Aknepopin biisejä. Tuolloin elettiin vuotta 1979. Kävelin Nokian Sähkötasoon ja ostin itselleni ensimmäisen Morris-merkkisen bassokitaran. Saimme mukaan naapurista Mikon (ei Kaski), joka alkoi rumpaliksi. Orkesteri sai nimekseen Ende, josta kukaan ei tiennyt muuta kuin että se merkitsee saksaksi loppu tai jotain.

Aloimme tehdä omia biisejä heti, ja Esa värkkäsi sävelteoksen nimeltä ”Fiilis”. Menimme äänittämään kipaletta JJ- studiolle, joka tuohan aikaan sijaitsi vanhassa puutalossa Kyttälänkadulla Tampereella. Silvennoisen Hessu sai kunnian olla taltioimassa kappalettamme ääninauhalle. Pohjat ääniteltiin ja tovin kuluttua Esa, orkesterinjohtajan ominaisuudessa, määräsi minut laulamaan. Olin hämmentynyt, minunhan piti soittaa vain bassoa. Lisäksi kappale oli minulle erittäin epäedullisessa sävellajissa, huomattavasti matalampi kuin mihin ylsin. Äänenmurroksen kourissa kamppailevalle 13-vuotiaalle suoritus oli haastava. Harmi kyllä, nauha on hukkunut johonkin, se olisi varmasti mielenkiintoinen…

Session jälkeen törröttäessämme ovella nauha kädessämme, Hessu hyvästeli meidät sanoin: ”Musiikki on hyvä harrastus”.

Myöhemmistä vaiheista kerrottakoon, että aloin jossain vaiheessa oikein opiskellakin musiikkia, pääsin jopa ammattilinjalle konservatorioon opiskelemaan kontrabasson soittoa. Treenasin vuosikausia hullun lailla, kunnes tajusin, että minusta ei siihen hommaan ole.  Kunnioitan kyllä suuresti kaikkia klassisen puolen ihmisiä. Tiedän kyllä millaista sinnikkyyttä homma vaatii.

A.Aallon Rytmiorkesteri on luku sinänsä. Tulin bändiin vuonna 1989 varsin epäilevin mielin, lähinnä epäilin omia kykyjäni. Jotenkin aika on vaan vierähtänyt, ja ilman muuta voin todeta, että paremmassa ympäristössä en olisi voinut aikaani viettää. Tämä on ihan oikea bändi, jossa ammutaan samaan maaliin. Maailmassa on kovia soittajia ja laulajia nykyään joka oksalla, mutta valitettavan monet heistä laukovat omaan tauluunsa.

Vesku

Vesa Mikko Mika Jouko Ali